Kasviproteiinin tuotannon lisäämisen haasteet ja mahdollisuudet

Kasviproteiinien tuotannon lisäämistä tarkasteltiin Sarka-museolla järjestetyssä HuMu-hankkeen koulutuspäivässä useasta näkökulmasta: tutkimuksen, alkutuotannon, teollisuuden ja rehusektorin kautta. Yhteinen viesti oli selkeä: potentiaalia on paljon, mutta sen hyödyntäminen vaatii rohkeutta kokeilla, toimivaa tiedonsiirtoa ja pitkäjänteistä yhteistyötä.

Anu Ellä, kehityspäällikkö osk Länsi-Maidosta, esitteli EU CAP Networkin Valkuaiskasviryhmän havaintoja ja katsauksen proteiinikasveista laadittuun raporttiin. Skandinaavisina vahvuuksina korostuivat herne, härkäpapu, virnat ja apila. Kikherne on jo vakiintunut viljelykasvi monin paikoin Euroopassa, ja sen nähtiin olevan tulossa vahvemmin myös Suomeen. Ellä nosti esiin EU:n rehujakauman: 41 % rehusta on karkearehua, 21 % viljaa ja 16 % soijaa, josta valtaosa on tuontisoijaa (11,4 milj. tonnia, kun EU:n oma tuotanto on vain 0,3 milj. tonnia).

Ellän mukaan suomalaiset viljelijät voisivat kokeilla rohkeammin uusia valkuaiskasveja. Esimerkkinä hän esitteli Espanjassa toimivan mallin, jossa tuottajat myyvät säilörehusadon rehujen ”tukkukaupalle”, joka välittää rehun edelleen kotieläintiloille. Näin myös pienet satomäärät saadaan markkinoille. Yhteenvetona Ellä painotti, että valkuaiskasvien viljely lisää maatalouden ja yksittäisten tilojen resilienssiä. Koneyhteistyö voi alentaa kustannuksia, ja tiedon sekä kokemusten jakaminen on viljelyn kehittämisessä ehdottoman tärkeää. Ellän omat top‑2 suositukset kokeiluun olivat kikherne ja sinimailanen.

Marjo Keskitalo Lukesta toi esiin tutkimusnäkökulman. Suomen omavaraisuus valkuaisrehuissa on tällä hetkellä 27,2 %, mutta Luken laskelmien mukaan potentiaalia olisi jopa 74,4 prosenttiin. Tarvetta tuotannon lisäämiselle on sekä rehu- että elintarvikesektorilla, mutta ratkaisevaksi tekijäksi nousee kannattavuus.

Keskitalo muistutti, ettei valkuaiskasvien viljely automaattisesti paranna maan rakennetta tai johda toimivaan typensidontaan. Yllättävän usein typensidonta ei käynnisty lainkaan esimerkiksi liian tiiviin maan, heikon maanrakenteen, hivenainepuutosten tai viljelykierron aiheuttaman tautipaineen vuoksi. Lisäksi kaikista kasveista jää jonkin verran typpeä peltoon, ja jos typensitojakasvin etuja ei saada käyttöön, jokin muu viljelykasvi voi olla kokonaisuuden kannalta yhtä hyvä tai jopa parempi vaihtoehto.

Varsinais-Suomen kivennäismaille mahdollisina uusina lajeina Keskitalo mainitsi linssin, joka on hyvin kuivankestävä mutta rentovartisuuden vuoksi haastava – seoskasvustoissa se toimii parhaiten. Kiinnostava vaihtoehto on myös korkean proteiinipitoisuuden omaava keltalupiini erityisesti rehukäytössä sekä soija, jolla on voimakas, puumainen juuristo. Soijan yleistymistä jarruttavat kuitenkin yleinen hyväksyttävyys ja jatkohyödyntämisen haasteet. Keskitalo nosti vahvasti esiin myös kasvintuotannon tutkimusrahoituksen kriisin Suomessa, joka hidastaa sekä uusien kasvien testaamista että viljelyn kehittymistä. Pohjoiset olosuhteet poikkeavat niin paljon muista maista, että tutkimustulokset eivät ole suoraan sovellettavissa. Marjon top‑2 kokeiluun Varsinais‑Suomen tiloille olivat hirssi ja linssi. Hän muistutti myös Jokioisilla elokuussa 2026 järjestettävästä viljelykiertopäivästä.

Tuukka Huhdanmäki Apetitilta kertoi yrityksen pitkäaikaisista kokeiluista. Apetit on testannut kikherneen viljelyä tuorekäyttöön jo vuodesta 2019. Tulokset ovat olleet vahvasti kasvukaudesta riippuvaisia: oppirahoja on maksettu, mutta samalla kasvin vaatimukset on opittu tuntemaan paremmin. Kikherne ei kestä seisovaa vettä ja vaatii kevyet maat, mutta syvän juuristonsa ansiosta se sopii kuiviin olosuhteisiin. Kylvön jälkeinen jyräys helpottaa lakoherneen puintia, kunhan pellot eivät ole kivisiä. Viljely onnistuu pitkälti herneen kalustolla, kun säädöt ovat oikeat. Lokalahdella tehty viljelykoe osoitti, että kikherne sopii hyvin rannikkoalueiden olosuhteisiin.

Härkäpapua Apetit on myös testannut paljon, mutta erityisesti tuorekäyttöön sopivien lajikkeiden löytäminen on ollut haastavaa. Huhdanmäen top‑2 suositukset varsinaissuomalaisille tiloille olivat härkäpapu ja linssi.

Rehupuolen näkökulman toi Taneli Marttila A‑rehulta. Hän esitti suoran kysymyksen: miten päästä eroon tuontisoijasta? Hänen vastauksensa oli selkeä – lisäämällä hernettä. Broileri pystyy hyödyntämään hernettä hänen mukaansa jopa soijaa paremmin. Viljelyssä suurimmat haasteet ovat hernekääriäinen tuholaisena ja hernelakaste kasvitauteina, minkä vuoksi viljelykierron merkitys korostuu. Rypsiä ja hernettä ei tulisi viljellä peräkkäisinä vuosina samalla lohkolla. Keltaisella herneellä on myös vientipotentiaalia. A‑rehulla hernetarve on edelleen suuri, ja viljelysopimuksia tehdään mielellään. Viljelijöitä tukevat yhtiön laatima viljelyopas ja järjestettävät koulutukset. Tavoitteena on päästä kokonaan eroon soijasta rehuissa – vuosien 2016–2025 aikana soijan käyttöä on jo vähennetty 60 prosenttia.

Tilaisuuden lopussa työpajaosiossa osallistujat tunnistivat kotimaisen valkuaisen tuotantoa rajoittaviksi tekijöiksi muun muassa peurat, tiedon ja viljelyosaamisen puutteen, lajike- ja jalostustyön rajalliset resurssit sekä yleisesti vähenevät panostukset tutkimukseen ja kehittämiseen. Ruokaturvaa ja tuotannon ennakoitavuutta voisivat parantaa tasaisempi tuotanto, satovarmuus, tuotantosopimukset sekä panostukset kokeilukulttuuriin ja maan kasvukuntoon, erityisesti vesitalouteen.

Sää- ja ilmastoriskeissä korostuivat märkyys ja seisova vesi. Haasteina nähtiin myös sopivien maalajien löytäminen, viljelykierron vaatimukset, kiviset pellot, ilmastonmuutoksen ääriolosuhteet, kuluttajien maksuhalukkuus kotimaisista tuotteista sekä viljelyn katkonaisuus huonojen satovuosien jälkeen. Toisaalta mahdollisuuksia tarjoavat uudet kasvilajit, jatkojalostusyhteistyö, realististen kokemusten jakaminen, huoltovarmuuden paraneminen ja se, että raha jää Suomeen. Viljelijöitä motivoivat ennen kaikkea hyvä tuottajahinta, kysyntä, toisten hyvät kokemukset, tekninen kehitys sekä typensidonnan ja viljelykierron tuomat hyödyt.

Valkuaiskasvien tärkeimmäksi maan kasvukuntohyödyksi nähtiin maan rakenteen paraneminen, joka lisää satovarmuutta, viljavuutta ja tilan tuottoa. Korvauksilla ja tuilla voitaisiin madaltaa kynnystä kokeiluihin, tukea biodiversiteettiä ja satohyötyjä sekä laajentaa erikoiskasvipalkkioita aidosti uusille lajeille. Esille nousi myös JTF‑rahoituksen mahdollinen hyödyntäminen siirtymässä soilta kivennäismaille.

Tilaisuuden materiaali löytyy HuMu-hankkeen sivuilta.

Satu Paananen

Hankepäällikkö

Huoltovarmuutta ja muutoskestävyyttä – HuMu-hanke

0400 541 334