EU CAP Network järjesti 19.–21. toukokuuta 2026 Hampurissa konferenssin Water resilience in agriculture: innovation in practice. Ilmakas-hanketta tapahtumassa edusti Satu Paananen. Konferenssi kokosi yhteen yli 220 maatalouden, tutkimuksen, neuvonnan, hallinnon ja kehittämistoiminnan asiantuntijaa eri puolilta Eurooppaa.

Kolmipäiväisen tapahtuman keskeisenä viestinä oli, että maatalouden vesiresilienssiä eli kykyä varautua kuivuuteen, rankkasateisiin ja muihin veden kiertoon liittyviin muutoksiin ei voida rakentaa yhdellä ratkaisulla. Tarvitaan samanaikaisesti maaperän kasvukunnon parantamista, veden varastointia, monimuotoisempia viljelyjärjestelmiä, täsmäteknologiaa sekä toimivaa yhteistyötä viljelijöiden, tutkijoiden, neuvojien, yritysten ja hallinnon välillä.

Vesi on ratkaiseva kasvutekijä

Konferenssi alkoi kenttävierailuilla. Yhdellä vierailukohteista tutustuttiin sokerijuurikkaan viljelykokeeseen, jossa etsittiin ratkaisuja veden pidättämiseen nopeasti vettä läpäisevällä hiekkamaalla.

HydroBeet-projektin koekentällä testattiin muun muassa erilaisia maanparannusaineita, savihiukkasia, olki- ja kompostikatteita, lehtilannoitusta sekä erilaisia kasvutiheyksiä. Jokaisen koeruudun kosteutta seurattiin antureilla. Ensimmäisen koevuoden tulosten perusteella ylivoimaisesti merkittävin kasvua rajoittava tekijä oli kuitenkin veden saatavuus: kastelluilta alueilta saatiin huomattavasti suurempi sato kuin kastelemattomilta alueilta, kun taas muiden yksittäisten toimenpiteiden vaikutukset jäivät vähäisiksi.

Uutena ratkaisuna koekentällä tutkittiin ligniinipohjaista hydrogeeliä, joka valmistetaan paperiteollisuuden sivutuotteesta. Kuivana maahan lisättävä aine muuttuu kastuessaan geelimäiseksi ja pystyy sitomaan itseensä runsaasti vettä. Tuotteen soveltuvista käyttömääristä ja sijoitustavoista tarvitaan vielä lisää käytännön kokemusta.

Koe muistutti samalla siitä, että innovaatioiden toimivuutta on aina arvioitava paikallisissa olosuhteissa. Kaikki menetelmät eivät sovi kaikille maalajeille, kasveille tai tiloille, eikä lupaavakaan teknologia poista tarvetta tarkastella ratkaisun kustannuksia ja viljelijälle syntyvää hyötyä.

Teollisuuden prosessivesi takaisin maatalouden käyttöön

Toisessa vierailukohteessa nähtiin mittava esimerkki veden kierrättämisestä. Läheisen sokeritehtaan prosessivettä johdetaan suuriin kastelualtaisiin, joista vesi siirretään viljelyksille noin 150 kilometrin pituisen putkiston avulla.

Vierailukohteen suurimman altaan tilavuus oli 700 000 kuutiometriä. Alueella oli lisäksi kaksi muuta allasta, ja neljäs oli rakenteilla. Tavoitteena on saada varastoitua sokeritehtaalta vuosittain muodostuvat noin 1,8 miljoonaa kuutiometriä vettä.

Prosessiveden hyöty ei rajoitu kasteluun. Vesi sisältää typpeä, fosforia ja kaliumia, ja sillä voidaan kattaa osa kasvien lannoitustarpeesta. Vettä käytetään noin 2 500 peltohehtaarin, erityisesti perunaviljelmien, kasteluun. Altaat ja vedenjakelujärjestelmä on toteutettu yhteistyössä alueen viljelijöiden kanssa, jotka ovat osallistuneet myös ratkaisun kustannuksiin.

Esimerkki havainnollisti kiertotalouden mahdollisuuksia: teollisuuden sivuvirta voidaan muuttaa maatalouden resurssiksi, vähentää pohjaveden käyttöpainetta ja samalla palauttaa ravinteita kasvintuotantoon. Ratkaisun toteuttaminen edellyttää kuitenkin laajaa yhteistyötä, infrastruktuuria ja yhteistä sitoutumista.

Hyvä maaperä on vesiresilienssin perusta

Konferenssin työpajoissa tarkasteltiin muun muassa kuivuudenkestäviä kasveja, sekaviljelyä, kasteluratkaisuja ja maan kasvukunnon parantamista. Keskusteluissa korostui, että kasvipeitteisyys, orgaaninen aines ja hyvä maan rakenne auttavat vettä imeytymään ja säilymään maassa sekä vähentävät haihduntaa ja pintavaluntaa.

Mahdollisina keinoina esiin nousivat esimerkiksi:

• monipuolinen viljelykierto
• aluskasvit ja maan kasvipeitteisenä pitäminen
• seka- ja riviväliviljely
• palkokasvien hyödyntäminen
• viherlannoitus
• katteet
• suorakylvö ja vähennetty muokkaus
• peltometsäviljely
• orgaanisen aineksen lisääminen maahan.

Monimuotoisuuden lisääminen voi parantaa vedenpidätyskyvyn lisäksi maan laatua, rikkakasvien hallintaa ja viljelyjärjestelmän kykyä selviytyä sään ääri-ilmiöistä. Samalla se voi vähentää tuotannon riippuvuutta yksittäisestä kasvista ja vahvistaa tilan riskinsietokykyä.

Uusien kasvien tai viljelyjärjestelmien käyttöönottoa hidastavat silti monet käytännön esteet. Viljelijä tarvitsee tietoa viljelytekniikasta, sopivia koneita ja varmuutta siitä, että sadolle on olemassa markkina. Ilman toimivaa arvoketjua siemenistä jalostukseen ja kulutukseen saakka kuivuudenkestäväkään kasvi ei välttämättä ole tilalle realistinen vaihtoehto.

Teknologian pitää palvella käytännön päätöksiä

Sensorit, sääasemat, droonit, digitaaliset alustat, tekoäly ja täsmäkastelu olivat konferenssissa näkyvästi esillä. Niiden avulla voidaan yhdistää maaperää, kasvustoa ja sääoloja koskevaa tietoa sekä kohdentaa kastelu ja muut tuotantopanokset tarkemmin.

Teknologia ei kuitenkaan ole itseisarvo. Sen on oltava helppokäyttöistä, kohtuuhintaista ja yhteydessä viljelijän todelliseen päätöksentekoon. Parhaimmillaan teknologia auttaa tunnistamaan, milloin vettä tarvitaan, kuinka paljon sitä kannattaa käyttää ja millä lohkoilla toimenpiteistä saadaan suurin hyöty.

Pohjois-Euroopassa kastelu ei ole perinteisesti ollut yhtä yleistä kuin kuivemmilla alueilla, mutta muuttuvat sademäärät ja sateiden epätasainen ajoittuminen voivat lisätä sen tarvetta. Tällöin ratkaistaviksi tulevat myös investointien kannattavuus, vesilähteiden riittävyys ja veden käytön priorisointi.

Viljelijä on muutoksen avainhenkilö

Yksi konferenssin vahvimmista viesteistä liittyi uusien ratkaisujen käyttöönottoon. Viljelijät kuuntelevat usein parhaiten toisia viljelijöitä, minkä vuoksi vertaisoppiminen, esimerkkitilat, kenttäpäivät ja maatiloilla toteutettavat kokeilut ovat erityisen vaikuttavia.

Käytännössä nähty esimerkki voi vakuuttaa paremmin kuin kirjallinen ohje tai yksittäinen tutkimustulos. Samalla on tärkeää kertoa avoimesti sekä onnistumisista että epäonnistumisista. Tieto siitä, missä olosuhteissa jokin ratkaisu ei toiminut, voi olla muille viljelijöille yhtä arvokasta kuin onnistunut kokeilu.

Ratkaisuja tulisi myös kehittää yhdessä viljelijöiden kanssa. Kun viljelijät osallistuvat menetelmien suunnitteluun, testaamiseen ja arviointiin alusta lähtien, voidaan käytettävyyteen, kustannuksiin ja paikallisiin olosuhteisiin liittyvät ongelmat tunnistaa ajoissa. Living lab -toiminta, tilakokeet ja demonstraatiot tarjoavat tähän hyviä toimintamalleja.

Eurooppalaiset kokemukset osoittavat, että maatalouden vesiresilienssi ei synny vain suurista investoinneista tai uusimmasta teknologiasta. Usein vaikuttavimmat tulokset saavutetaan yhdistelemällä vanhoja, paikallisesti toimivia käytäntöjä, uutta tietoa ja tarkoituksenmukaista teknologiaa.

Maatilojen ilmasto- ja vesikestävyyttä voidaan vahvistaa parhaiten, kun tutkimustieto yhdistetään viljelijöiden kokemuksiin, paikallisiin olosuhteisiin ja tiloilla tehtäviin kokeiluihin. Ratkaisujen on lopulta toimittava maatilan arjessa. Niiden pitää auttaa vähentämään riskejä, turvaamaan satoa, kehittämään maaperää ja vahvistamaan tilan kannattavuutta muuttuvissa sääoloissa. Tässä työssä viljelijöiden osaaminen, kokemukset ja aktiivinen osallistuminen ovat ratkaisevassa asemassa.

Lue koko matkaraportti täältä.